Niskavuoren emännällä on taustansa


  Joulupukki sai viime jouluna huomattavan määrän lasten kirjeitä, jotka toivelistan ohella ilmensivät huolestuneisuutta perheväkivallasta, avioeroista, köyhyydestä, sodista ja muistakin murheista. On hyvä, että lapset uskaltavat ilmaista huoliaan. Perheen asia on tärkeä.
  Ennen perheoikeus oli lähempänä julkisoikeutta kuin yksityisoikeutta. Esimodernissa patriarkaalisuudessa yksilöt nähtiin osana yhteisön valtarakenteita, alisteisina sen institutionaaliselle tarkoitukselle.

  1800-luvun lopulta oltiin jo irtautumassa tuosta patriarkaalisuudesta, jolloin heräsi kysymys, miten perheen jäsenten oikeudellisen aseman tulisi määrittyä. Kysymysten painopiste oli kuitenkin enemmän perhevarallisuudessa kuin henkilöissä. Myös perheen elatuskysymykset kiinnostivat.
  Myös moderni yksilöllisyys ja tasa-arvo alkoivat kiinnostaa keskustelijoita, jotka pyrkivät vakiinnuttamaan käsitystä yksityistetystä perheestä ja siinä vallitsevista sukupuolieroista. Yksityisen ja julkisen välinen raja oli edelleen häilyvä.

  Modernin oikeuden tavoitteena on turvata yksilön vapaus, moraalin autonomia ja ainutkertainen minuus. Henkilöiden sosiaalisilla ominaisuuksilla ei saa olla vaikutusta heidän oikeusasemaansa. Heikomman suoja-ajattelu alkoi olla esillä vasta 1970-luvulta alkaen. Lapsen etu ja oikeuksien painotus alkoivat saada ilmaisunsa myös oikeudellisissa teksteissä - eikä vain joulupukille lähetetyissä kirjeissä.

  Pohjoismaisessa avioliittomallissa yhdistyvät käsitys yksilöiden oikeuksista, sopimusvapaudesta ja yksityisyyden suojasta. Se pyrkii turvaamaan vaimon itsenäisyyden muodollisesti ja tosiasiallisesti. Naisen kuva piirrettiin itsenäiseksi ja vahvaksi, olipa hän sitten kotona tai julkisessa elämässä. Niskavuoren emännällä on taustansa.

  Keskieurooppalainen perhekuva on piirretty vahvasti Hegelin ja Lutherin hengessä: perhe oli tärkeä valtion itsesäilytyksen vuoksi, koska se kasvatti valtion kansalaiset ja piti yllä valtion eettistä perustaa. Vaimon tuli pysyä perheen piirissä, kun taas aviomiehen tehtävänä oli toimia valtiossa ja puolustaa perhettä. Lutherilla oli vakaa käsitys naisen roolista perheessä: naisilla on kapea rintakehä ja leveät lanteet ja takapuoli; niinpä heidän tulee pysyä kotona istumassa, hoitaa taloutta ja kasvattaa lapsia.

  Erityisesti pohjoismaissa perheoikeus on lähentynyt yleistä siviilioikeutta ja perheen ohjailua on vähennetty. Seksuaalisuus ja perheasema voidaan katsoa yksityisyyteen kuuluviksi arvoiksi. Arvojen pluralismin ansiota on, että yhden yhteisen arvomaailman määrittely ei ole mahdollista. Pohjoismaille on ollut tyypillistä vahvistaa perheen jäsenten yksilöllisiä oikeuksia ja yksityisyyden vapautta liberaalissa hengessä.

  Yhdenvertaisuutta koskevan perustuslain 6 §:n 3 momentin mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti. Meidän vanhempien tulisi totisesti auttaa joulupukkia perustuslain hengessä ja huolehtia siitä, että lapsen oikeudet toteutuvat myös käytännössä.

Ilkka Lindström
Kirjoittaja on juristi ja lainkäyttäjä pohjoisessa.

Luonnottomat lapset


  Viimeaikoina keskustelu mediassa on pyörinyt hedelmöityshoitojen sallimisessa naispareille ja yksinäisille naisille. Näkökulmia on puolesta ja vastaan ja kaikilla tuntuu olevan oikea mielipide asiasta. Mikä tässä aiheessa loppujen lopuksi niin kovin kuohuttaa? Kysehän on kaikille meille jollain tavalla tutusta asiasta, lapsenteosta.
Vastustajat vetoavat epäjohdonmukaisesti sekä uskonnolliseen kirjallisuuteen että evoluutioteoriaan. Monet poliitikot ovat sortuneet verbaalisiin ylilyönteihin ja jotkut jopa suoranaiseen herjaamiseen. Hysteerinen suhtautuminen puolin ja toisin syö lakiehdotuksen uskottavuutta. Ydinperheen ylistäminen on mielipidekirjoituksissa saanut jo naurettaviakin piirteitä. Eivätkös ne ole ihmiset jotka lapsia kasvattavat, eivät sukupuolet.

  Isättömien lasten tahalliseen ”tuottamiseen” vetoaminen on järjetöntä, sillä luonnonmenetelmällä isättömiä lapsia syntyy vuosittain noin 900. Yksinäisille naisille ja lesbopareille lapsia syntyy vuosittain yhteensä noin 10. Lopputuloksen kannalta on siis vedetty herne nenään melko pienestä asiasta. Ehdotettu laki ei muuttaisi jo parikymmentä vuotta vallinnutta tilannetta, ainoastaan virallistaisi sen.

  Hedelmöityshoitojen kieltämisessä vedotaan usein kyseisen lapsentekotavan luonnottomuuteen. Totta kai se on luonnotonta, mutta luonnottomia ovat avaruuslennot, sydänsiirrot ja Pamela Andersonkin. Ihminen tarvitsee modernin teknologian apua moniin asioihin, miksei siis lapsentekoonkin? Jos tämä oikeus sallitaan vain heteropareille, niin ihmiskunta palaa ajassa taaksepäin. Keskiajalla pohdittiin sitä, onko naisilla sielua.
Keskusteluissa vedotaan myös siihen että naisparin lapsi saattaa joutua koulukiusauksen kohteeksi. Yhtään koulukiusauksen vakavuutta vähättelemättä mietin, annetaanko tässä maassa koulukiusaajien päättää yhteiskunnallisista muutoksista? Kiusataanhan lapsia siitäkin että ”isäs on kalju!”.

  Asiasta käytyä keskustelua leimaavat patavanhoilliset kristilliset argumentit ja kiihkomielinen suhtautuminen. Erilaisia mielipiteitä saa ja pitääkin olla, kunhan niitä perustelee kunnolla. Väärät mielipiteet ovat sitten asia erikseen.

Johanna Harjunpää
Kirjoittaja opiskelee matkailun tutkimusta Lapin yliopistossa

Ihmisen kokoisia ratkaisuja


  Tiedonsiirto sähköisissä verkoissa nopeutuu kovaa tahtia, netti pullistelee kaikenmaailman tiedon hippusia, tietojärjestelmät verkottuvat ja linkittyvät – kaikki on ulottuvillamme vain muutamaa näppäintä näpyttelemällä. Ihmisen kyky muistaa, omaksua, sulattaa ja käsitellä uutta tietoa ei ole samaa tahtia kehittynyt. Itse asiassa se ei ole kehittynyt juuri ollenkaan, nykyään vain askaroimme erilaisten asioiden parissa kuin ennen vanhaan. Silti meiltä odotetaan huippunopeaa reagointia eri asioihin, valmiita mielipiteitä, pohdittuja ratkaisuja, määrätietoista ja tehokasta toimintaa, asioiden kitkatonta sujumista.

  Viime viikkoina olen pohtinut valmisteilla olevaa kunta- ja palvelurakenneuudistusta. Ymmärrän oikein hyvin, että valtiovallalla on suuri ja oikeutettukin huoli siitä, miten kuntapalvelut jatkossa kansalaisille järjestetään. Tähän tilanteeseen on nyt tultu, rahat eivät valtion ja kuntien kassassa riitä lakisääteisten palvelujen toteuttamiseen. Mahdoton yhtälö aiotaan ratkaista palvelurakenteita uudistamalla ja tehostamalla. Tässä kohdassa en kyllä malta olla muistuttamatta, että koskaan ennen Suomessa ei ole ollut näin paljoa rahaa ja pääomia, mutta ne taitavat kiertää muilla kuin julkisten palvelujen sektoreilla – ilmeisesti siellä globaalimarkkinoilla.

  Kunta- ja palvelurakenneuudistuksella on valtava kiire. Kiire on leivottu sisään tämän ns. Paras-hankkeen aikataulutukseen. Aluekierrokset ovat käynnissä ja pian pitäisi olla valmista materiaalia ministeriöille ja eduskunnalle päätöksentekoa varten ja ihan kohta pitäisi olla valmista toteuttamaan uudistuksia ympäri Suomen maan. Kärjistetysti voidaan sanoa, että Paras-hankkeessa kuntarakenteet ja palveluluiden järjestämistavat laitetaan hyrskyn myrskyn lyhyessä ajassa ja sitten jatketaan elämää uusista lähtökohdista. Tavoite on hyvä, mutta aikataulu on melko mahdoton – voisi sanoa, että suorastaan ihmisluonnon vastainen.

  Nyt täytyisi asettua hetkeksi pohtimaan sitä, millaiseen ihmiskuvaan tällainen hoppuilu pohjautuu. Onko hyvä ihminen sellainen, joka viileästi ja nopeasti analysoi, tekee radikaalit muutokset hetkessä, ”eikä tunnu missään”. Ja porhaltaa taas kohti uusia haasteita. Omassa työssäni olen törmännyt toisinaan ihmisiin, jotka näennäisesti kykenevät tällaiseen –ääritapauksissa heidät tosin psykologisessa kirjallisuudessa diagnosoidaan psykopaateiksi. Oikeasti ihmiset tarvitsevat aikaa pohtia ja miettiä, punnita eri vaihtoehtoja, kokeilla erilaisia ratkaisuja, oppia ja erehtyä, tuntea tunteita ja sopeutua. Kaikki tämä vie aikaa – se kuuluu ihmisluontoon. Paras-hankkeen onnistuminenkin tulee vaatimaan paljon enemmän aikaa kuin nyt on ajateltu – vain siten saadaan ihmisen kokoisia ratkaisuja.

Marjut Aikio

Äitiysloma – missä loma?


  Kansainvälinen kaunis ajatus kuuluu, että Jumala ei voi olla kaikkialla, siksi hän loi äidin. Vieraskynäilijä Marjut Aikio, sodankyläläinen lastensuojelutyöntekijä, pohti äitien jaksamista. Kahden pienen tyttären äitinä, välillä väsyneenä sellaisena, haluan jatkaa keskustelua.

  Olen äitiyslomalla. Lomalla? Miten termit voivatkaan joskus olla ilmaisultaan näin virheellisiä? Tuskin koskaan elämässäni olen aikaisemmin näin kokonaisvaltaisesti paneutunut johonkin asiaan, joka täyttää koko elämäni. Pääasiassa työn sisältö on antoisaa, se on elämän elämistä tässä hetkessä: rutiineja ja leikkimistä, ulkoilua ja ruokailua, pukemista ja riisumista, hosumista ja häsläämistä, lukemista ja nukkumista, sotkua ja siivoamista, kakkaamista ja pyykkäämistä. Palaute on välitöntä, palkkana huikeita hymyjä ja jokellusta, haleja ja suukkoja, kyyneleiden kuivumista ja kikatusta, uusia sanoja ja jo opittuja väärässä paikassa.

  Mikä ihana työ, monelle äitiys voisi olla jopa se toiveammatti. Mutta missä ovat lakisääteiset kahvitauot? Milloin olet ehtinyt lukea rauhassa Lapin Kansan? Onko edellisestä täydestä yöunesta jo vierähtänyt vuosi? Ehditkö koskaan syödä oman ruokalautasesi ennen kuin se on jäähtynyt? Äitiyden työssä työtunnit eivät jää kahdeksaan tai kymmeneen. Äideillä ei myöskään ole viikonloppuvapaita.

  Eiväthän äidit ennen valittaneet? Mikä äidin työstä on nykyään tehnyt niin raskasta, että äidit väsyvät? Ennen maatalousyhteisöissä eläessämme talossa oli aina väkeä. Perheet olivat isoja ja miehet tekivät töitä samassa pihapiirissä. Lapsia kasvatti koko kyläyhteisö. Kun äiti lähti aamulla navettaan, lapsia kaitsivat isovanhemmat ja isommat sisarukset. Suvun apu oli konkreettista.

  Äideillä oli ympärillään muita aikuisia, joiden kanssa jakaa sekä vastuu että ilo, jonka lapset tuovat. Uskon että juuri erillisyys muusta yhteisön toiminnasta on suurin syy nykyäitien väsymykseen. Mielenkiintoinen sosiaalinen toiminta tapahtuu työpaikoilla, työyhteisöissä. Äidit ovat omassa työssään yksin, ja se kuluttaa.

  Miten kotona olevien äitien hiljaisen joukon saisi koolle? Mannerheimin lastensuojeluliiton kerhot ja seurakuntien kerhot ovat oiva kanava tavata muita ”työkavereita”. Kuuluttaisin myös äitien oma-aloitteisuuden perään. Omien kerhojen perustaminen on antoisaa. Nuorisotoimi voisi tulla aktiivisia äitejä vastaan tarjoamalla esimerkiksi ilmaisia kerhotiloja.

  Äitien jaksamista helpottaa myös tilapäisen hoidon organisoiminen. Usein kotiäiti tuntee itsensä korvaamattomaksi – mitä hän tietysti perheessä onkin – mutta hetkittäin töistä on otettava vapaata ja rentouduttava. ”Viisas äiti on alituisesti saatavilla olematta aina läsnä” (Lotte Baileyn). Satunnaisen lapsenhoitajan palkkaamisen sijaan äidit voivat perustaa hoitorenkaita keskenään. Tiettynä iltana viikossa leikitään teillä, toisena taas sitten meillä.

  Aina oma aktiivisuus ei kuitenkaan riitä. Samanhenkistä porukkaa ei löydy, tuttavuuksia ei ole saatu solmittua, hoitajiin ei ole varaa ja sukulaiset asuvat satojen kilometrien päässä. Kunnan pienet satsaukset lapsiperheiden hyvinvointiin olisivat tällöin suuri apu arjessa tarpoville äideille. Kunnan palkkaamat puistotädit, joille huomaan lapsen voisi jättää tunniksi pariksi, olisivat tämän päivän ”sukulaisia”. Ihanteellisia olisivat myös lasten iltakerhot. Voitaisiinko iltaisin tyhjillään olevia päiväkoteja käyttää leikkitiloina lapsille joinakin iltoina viikossa?

  Tällaiset konkreettiset pienet toimenpiteet auttaisivat perheitä jaksamaan, työllistäisivät ja olisivat palveluja, joita on helppo käyttää.

Ilona Nikula
Kirjoittaja on 29-vuotias rovaniemeläinen opettaja, joka on äitiyslomalla hoitamassa kahta pientä prinsessaa.

Köyhät keskuudessamme


  EU:n komissio on kiinnittänyt huomiota siihen, että lukuisa joukko kansaneläkeläisiämme joutuu elämään ns. köyhyysrajan alapuolella huolimatta siitä, että he saavat laillisesti laskettua eläkettä. Kysymys on niistä kansalaisista, jotka eivät saa työeläkettä tai se on hyvin pieni. Joukossa on varmasti myös yksinhuoltajia ja niin sanottuja syrjäytyneitä, jotka valtavirrasta eksyneinä ovat jääneet työeläkettä paitsi. Siinä joukossa on melkoisesti myös keski-ikäisiä, moniongelmaisia poikamiehiä.

  Yksilöllisyyttä ja pärjäämistä korostava yhteiskunta ei sovi kaikille. Sekin on hyväksyttävä, mutta samalla on synnytettävä sellaiset eläkkeet ja muut taloudelliset tukimuodot, että ihmisarvoinen elämä heidänkin kohdallaan toteutuu. Tukkilaistermein ilmaistuna on kysymys "häntien" ohjaamisesta: valtaa pitävien on kannettava huolta ja vastuuta heikommistaan. On tietoisesti ponnisteltava sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja solidaarisuuden toteuttamiseksi, huolimatta siitä, että ne ovat kokeneet kovia markkinatuulten tuiverruksessa. Pohjoismainen hyvinvointivaltio on edelleen tavoitteena kova juttu. On kiistatonta, että viime laman jälkeen on tapahtunut toimeentuloerojen ja köyhien talouksien kasvua. Kehitys on tuonut muassaan pahoinvointia, yksinäisyyttä ja psyyken sairastumisia. Emme ensin oikein tahtoneet hyväksyä ruokajonojen aitoutta. Kun monet vapaaehtoisjärjestöt ovat jo vuosikausia ottaneet hoitaakseen murretun huoltojärjestelmän uhreja ja potilaita, meidän on uskominen köyhien ja syrjäytyneiden olemassaolo keskuudessamme. Hekin ovat saaneet ihmisarvonsa lahjaksi, jonka arvo on riippumaton siitä, annammeko sen toisillemme vai emme. Se ei olekaan meidän annettavissamme, tosin voimme sen tunnustaa tai olla tunnustamatta.

  Jokaisella yksilöllä on ehdoton arvo, myös syrjäytyneillä, eläkeläisillä, lapsilla, vammaisilla, rikollisilla jne., ihan kaikilla. Meidän on annettava paitsi itsellemme myös lähimmäisellemme ehdoton arvo. Lähimmäisyys on ihmisarvoon liimautunut, kolikon kääntöpuoli. Lähimmäisyyden idea ilmenee hyvin ns. kultaisessa säännössä: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." Lähimmäistä on kohdeltava niin kuin toivoisi itseään kohdeltavan. Välittäminen kannattaa, välinpitämättömyys tappaa.

  Vähäosaisimmista välittäminen näytti tuottavan vaikeuksia myös 60-vuotiaalle YK:lle, joka esitti maailman vähäosaisimpien köyhyyden puolittamista. Kehityskysymyksissä hyväksyttiin vesitetty paketti, jonka mukaan jäsenmaiden pitäisi hyväksyä vuoteen 2006 mennessä kansalliset kehitysstrategiat saavuttaakseen kansainväliset köyhyyden vähentämisen tavoitteet, mukaan lukien niin kutsutut vuosituhattavoitteet.. Rikkaita maita kehotettiin ponnistelemaan, jotta ne saavuttaisivat tavoitteen antaa 0,7 prosenttia bruttokansantuotteestaan kehitysapuun vuoteen 2015 mennessä. Köyhyys näyttää pesivän kuin tauti myös globaaleissa ympyröissä. Todetessaan että köyhät teillä on aina keskuudessanne Jeesus osoitti tuntevansa ihmisluonteen perin pohjin: ahneuden logiikka seuraa kuin laahus ihmisen jalanjäljissä ja viivyttää häntä samarialaisista laupeuden töistä. Toisen ahneus juuri synnyttää toisen köyhyyttä. Kätemme on liian hidas auttamaan. Lähimmäisyyden etiikan omaksuminen on vaikea rakkauden läksy.

  Loppujen lopuksi jokainen on lähimmäinen jokaiselle. Kristillisessä sosiaalietiikassa olennaisinta ei ole minun suoritukseni, vaan lähimmäisen tilanne ja hänen avuntarpeensa, sen näkeminen ja toiminta tuon tarpeen tyydyttämiseksi. Hyvinvointiyhteiskunnan sydän on eettisesti tietoinen yksilö. Nykymaailmassa tarvitaan silloittavaa yhteisöllisyyttä, joka liittää erilaiset ihmiset yhteen.

  Hyvinvointivaltio määrittää sisällöllisiä tavoitteita ja oikeusvaltio menettelyjä niiden saavuttamiseksi.. Valtio luo puitteet ja sisältö tulee kansalaisilta. Kansalaisen on saatava oikeutta. Oikeusvaltio on väline yhteiskunnan toteuttamiseksi. Oikeusvaltioajattelua tarvitaan myös globalisaation hallitsemiseksi ja hillitsemiseksi. Oikeusvaltio on kuin talo, joka suojaa kansalaisiaan. Vireän kansalaisyhteiskunnan itsetunto ja identiteetti liittyvät läheisesti oikeusvaltioon. Myös oikeudenkäyttö ja -hallinto pitää rakentaa palvelemaan kansalaisia. Kansalaisten aktiivinen rooli on ratkaiseva kuljettaessa hyvinvointivaltiosta kohti hyvinvointiyhteiskuntaa. Näyttämölle astuu vastuuntuntoinen yksilö yhteisönsä rakentajana. Kansalaisyhteiskunta on selvästi elpymässä. Valtiota on inhimillistettävä eikä ihmistä valtiollistettava, Pestalozzia lainatakseni.

  Hyvä ja oikeudenmukainen sosiaalipolitiikka olisi paras yhteiskuntarauhan säilymisen tae. Sellaisen toteuttamiseen vaadittaisiin tahtotilaa ja rahaa. Jos ollaan niitä paitsi, tasavertaiset mahdollisuudet julkisiin palveluihin kokevat kovia: niitä riisutaan. Kyllä meillä silti on lupa pyrkiä kohtuulliseen elämisen tasoon, pois köyhyydestä ja kurjuudesta. Ihminen saa rohkeuden kohdata tosiasiat, kun toivo murtautuu epätoivon keskelle. Hän löytää mielen mielettömyydessä, astuu toisten yhteyteen ja kasvaa armollisuuteen myös itseään kohtaan, toteaa Martti Lindqvist viimeiseksi jääneessä kirjassaan. Kun löydämme kaverit, naapurit ja kumppanit, joiden kanssa voi jakaa ilot ja surut, ainakin sosiaalinen pääomamme kasvaa. Tähän perään voisikin jo todeta kuin Toijalan mummo uskosta ja kirkosta: "Saattaa olla hullutusta ja humpuukia, mutta niin ihanan humpuukin perässä kannattaa kyllä juosta!"
Siinä meillä on Toijalan parempi ja iloisempi viesti, etten sanoisi evankeliumi.

Ilkka Lindström
Kirjoittaja on juristi ja lainkäyttäjä pohjoisessa.

Niin kauan kun tasa-arvosta täytyy puhua, sitä ei ole


  Rotko sukupuolten ansiotasojen välillä on suuruudeltaan 800 euroa, kuten tälläkin viikolla on osoitettu ja luettu. Tämä on kuitenkin vain pieni osoitus siitä, miten kehitysmaa Suomi on tasa-arvoasioissa. Tällä hetkellä Euroopassa ei tosin vielä muita olekaan, maailmasta nyt puhumattakaan. Myönnettäköön, että jollain tavalla naisten palkkauskuoppa on itse kaivettu vaatimattomuudella, jopa nöyristelyllä. Jos ei uskalla pyytää itselleen kuuluvaa palkkaa tai sen korotusta, eikä perustella pyyntöjään, on turha itkeä itsekseen epäoikeudenmukaista tilinauhaa. Näin siis yksityisellä sektorilla. Pitkälle edenneet naiset ovat kauan olleet samasta muotista veistettyjä, kovan ja maskuliinisen oloisia. Pehmistelijät ovat kiltisti niissä käskyttämistä edellyttävissä toimistotöissä, joista maksetaan huonommin kuin vetovastuun ottamisesta.

  Kukaan tuskin on eri mieltä siitä, että tyypillinen naistyöntekijä ottaa kitisemättä vastaan myös huonompia töitä ja astianpesukoneen tyhjennystä, mistä syystä hänelle lakataan tarjoamasta haasteellisuudessaan kovempia hommia. Tämä kiistetään, mutta näin se menee. Jos taas nainen viis veisaa tiskeistä, hän on laiska ja saamaton.

  Onneksi työelämässä on mahdollista edetä ja tarkentaa osaamistaan pikkuhiljaa kohti koulutuksensa ja kiinnostuksensa syvintä ydintä. Näin uskon ja toivon. Eteneminen edellyttää suunnitelmallisuutta ja henkilökohtaisten tavoitteiden määrittelyä (niin raadolliselta kuin se kuulostaakin), mutta myös työpaikan ja perhe-elämään liittyvien vastuiden jakamista tasaisesti kaikkien niihin osallisten kesken. Naisilla täytyy olla paitsi rohkeutta vaatia uusia haasteita ja niiden mukaista palkkausta, myös uskallusta lähteä tarvittaessa. On turha odottaa pystyvänsä muuttamaan sovinistisen työpaikan asenneilmapiiriä etenkään, jos saappaissa ei ole kasvunvaraa. Niitäkin taloja on, jossa piilevä potentiaali ensin tunnistetaan, sitten valjastetaan, ja lopulta palkitaan asianmukaisessa määrin.

  Palkkaus on vain yksi tapa kannustaa. Kiitos ja arvostus eivät edes maksa mitään. Tässä vinkkiä niille, joiden siitä pitäisi ottaa vaarin.

Katja Haavisto
Kirjoittaja on 25-vuotias rovaniemeläinen kauppatieteiden ylioppilas ja viestinnän sekatyöläinen, joka kirjoittaa tällä palstalla puolueeseen sitoutumatta.

Akateeminen pitsanpaistaja


  Keskiverto-opiskelijan siirtyminen työelämään käy harvoin kivuttomasti. Tuskaa voi onneksi vähentää oma-aloitteisesti. Ongelma on, että Suomessa oma-aloitteisuudesta rangaistaan. Esimerkiksi opintotukeen vaikuttavat tulot, joita ei suhteuteta millään tavalla opiskelijan edistymiseen tai menestymiseen opinnoissa.

  Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tulevaa tutkintotodistustaan vastaaviin töihin hakeutunut, reipasta 10 opintoviikon kuukausivauhtia opinnoissaan edistyvä Matti Meikäläinen voi menettää opintotuen. Vastaavaa tutkintoa varten opiskeleva Teppo Teikäläinen taas voi nostaa opintotukea, vaikka edistyisi opinnoissaan huomattavasti hitaammin, minimivauhtia eli keskimäärin 2,5 opintoviikkoa kuukaudessa. Tähän ei vaikuta se, että Matti aloittaa päivänsä töissä kello 8 ja tekee viimeiset laskuharjoitukset kello 20 samaan aikaan, kun Teppo nukkuu kellon ympäri.

  Nyt yliopistotutkintoon ei piiskata, eikä valmistumiselle ole takarajaa. Pian on. Valmistua pitää seitsemässä vuodessa, minkä jälkeen opiskelija menettää opiskeluoikeutensa. Ollaan rysähdetty ojasta allikkoon

  Työelämän portteja kolkuttelevat toivottavasti suotta nekin maisterit, jotka eivät koskaan (toistan: eivät koskaan) ole tehneet päivääkään töitä, vaan nauttineet kenties akateemisesta vapaudesta, kenties Suomen kattavasta sosiaaliturvasta, kenties matkustelusta silloin, kun muut ovat olleet töissä kesiä, iltoja ja viikonloppuja. Jos itse saisin päättää asioista työnantajan roolissa, arvostaisin takuulla työkokemusta esimerkiksi kaupan kassalla enemmän kuin kahdessa vuodessa kasaan runtattua paperia, joka vain (toistan: vain) opinto-oppaan mukaan antaa valmiudet toimimaan muun muassa asiantuntija- ja johtotehtävissä.

  Harvoin on kuullut yhtä hauskaa juttua kuin siitä naisesta, joka jätti menemättä kesätöihin sen takia, ettei kyseinen työ näyttäisi tarpeeksi hyvältä ansioluettelossa, jossa työkokemusta tarinan mukaan ei ollut siihen mennessä lainkaan. Siksi tieto erään pitsanpaistajan ylenemisestä keskivertoa suuremman pankkikonttorin rahoituspäälliköksi lämmittää minua ja sitä suurta enemmistöä akateemisista, joka uskoo elämänkokemuksen, käytännössä opittujen asiakaspalvelun ja vuorovaikutustaitojen olevan ammattitaidon olennaisia osia.

  On todella tärkeää, että yliopisto- ja yritysmaailman välistä kuilua ei enää levennetä sillä, että opiskelijoita kannustetaan putkitutkintoon. Kaikki haluavat paperit ulos, mutta harva haluaa kieltäytyä työtarjouksesta siksi, että opintoja on jäljellä vielä kaksi kuukautta, 15 opintoviikkoa tai vuosi - etenkin, kun kyseessä on usein määräaikainen sijaisuus. Tässä tarvittaisiin joustoa ja näkemystä, jota maalaisjärjeksikin kutsutaan.

Katja Haavisto
Kirjoittaja on 25-vuotias rovaniemeläinen kauppatieteiden ylioppilas ja viestinnän sekatyöläinen, joka kirjoittaa tällä palstalla puolueeseen sitoutumatta.

Nuo toivossa väkevät, arjen alle väsyvät


  Työssäni Sodankylän kunnan lastensuojelutyöntekijänä tunnen lappilaisten perheiden arjen murheet. Yhä useammin viime aikoina työpalavereissa olemme todenneet, että ”tämän asiakasperheen äiti on hirveän väsynyt”.

  Murheita ja vastuksia on monenlaisia: vauvat valvottavat, lapset sairastelevat, päiväkodista kerrotaan lapsen riehuvan ja olevan levottoman, koululäksyt eivät suju, kaverit kiusaavat, nettipelit kiinnostavat ylettömästi, arkiruoka ei kelpaa, murkku katoaa yöksi omille teilleen kännykänkin tavoittamattomiin, mies on paljon poissa tai juopottelee kotona, rahat ovat aina tiukalla ja laskut kasaantuvat. Lauri Viidan runosäettä ”Äidit, nuo toivossa väkevät,” voisi jatkaa: ”arjen taakkojen alle väsyvät.”

  Minne arjen ilo ja jaksaminen on kadonnut, minne arjen hallinta karannut? Mikä auttaisi väsynyttä äitiä? Mistä käsiä avuksi arjen töihin ja neuvoja tueksi arjen pulmiin, mistä sydäntä ymmärtämään äitejä ja mistä ihmisiä rinnalla kulkemaan?
Monet äidit tarvitsevat tuekseen arjen ammattilaisia: kotipalvelun kodinhoitajia, lastenneuvolan ja lastensuojelun perhetyöntekijöitä. He tarvitsevat tuekseen myös vapaaehtoisia jaksajia: tukihenkilöitä ja tukiperheitä. Äideillä on oikeus väsyä ja meillä kaikilla on velvollisuus huolehtia siitä, että nämä äidit saavat tarvitsemansa tuen. Ilmiö ei ole aivan uusi, mutta sen laajuutta ja vakavuutta ei vielä täysin käsitetä. Ei ole kysymys vain näistä väsyneistä äideistä vaan ennen kaikkea heidän lapsistaan, joiden elämässä soisi olevan myös arjen iloja ja riemuja.

  Lapsiperheiden palveluihin panostaminen, kunnallisen kotipalvelun resursoiminen, uusien perhetyöntekijöiden palkkaaminen sekä tukihenkilöiden ja –perheiden etsintä ja kouluttaminen pitäisi olla korkealla tärkeysjärjestyksessä kuntien priorisoidessa tehtäviään. Väsynyttä äitiä ken auttaisi?

Marjut Aikio
Kirjoittaja on 40-vuotias kahden pojan äiti ja kirvesmies-poromiehen vaimo Sattasen kylästä, sosiaalityöntekijä-lastenvalvoja Sodankylän kunnan palkkalistoilta sekä Sosiaalialan korkeakoulutetut Talentia Lappi ry:n puheenjohtaja, jonka onni nousee arjesta ja arjen pienistä iloista.