Omaishoivaoikeus on tulevaisuutta
Suomen ikärakennetta odottaa raju muutos suurten ikäluokkien eläköityessä. Sitä ennen on löydettävä uusia ratkaisuja perheiden elämään, vanhustenhoitoon ja eläkeläisten asemaan. Tulevaisuutta ei voi lykätä, siihen on varauduttava jo tänään.
Keskustan taholta on esitetty uutta ja laajaa perusturvauudistusta, mutta sosiaalidemokraatit tyrmäsivät tämän esityksen, kuten monta muutakin tulevaisuuteen suuntautuvaa.
Laaja perusturvauudistus on välttämätön, koska perheet, sosiaaliset ongelmat ja olosuhteet ovat aivan muuta kuin vaikkapa parikymmentä vuotta sitten.
Perusturvauudistuksen keskeisinä tavoitteina olkoon kannustaa työn tekemiseen, vähentää toimeentuloon liittyvää epävarmuutta ja selkiyttää sosiaalietuuksien monimutkaista viidakkoa.
Uusia ratkaisuja on etsittävä ennakkoluulottomasti ja niiden toimivuutta kokeiltava käytännössä eri puolilla maata.
Yksi merkittävä uudistus, jota täytyy päästä kokeilemaan heti tulevalla vaalikaudella, on omaishoivaoikeus. Se mahdollistaisi työelämässä mukana olevien ihmisten hoitaa tilapäisesti vanhuksiaan. Nykyään työelämässä olevalla ei ole oikeutta vanhusten hoitovapaaseen samalla tavalla kuin pienten lasten vanhemmilla. Siksi monet työntekijät ottavat tarkoitukseen vuorotteluvapaata, pekkaspäiviä tai palkatonta vapaata.
Omaishoivaoikeudella on suuri sosiaalinen tilaus, koska vanhustenhoito kokee työntekijäpulaa. Yksin virkoja lisäämällä tätä ongelmaa ei ratkaista. Lisäksi inhimillisesti katsoen on huomattavasti parempi, että vanhukset saisivat asua kotona mahdollisimman pitkään laitoshoidon sijaan.
Omaishoitovapaalle jäävän tukijärjestelmä voisi olla vähän samantapainen kuin vuorotteluvapaassa. Lähtökohta olkoon, että se ei saa jäädä vain hyvätuloisten oikeudeksi.
Vanhusten kotona hoitaminen on huomattavasti halvempaa kuin laitoshoito. Lisäksi omaishoivaoikeus toisi työttömille uusia työtilaisuuksia, kun varsinainen työntekijä on hoitamassa läheisiään. Tämän vuoksi järjestelmää pitää kokeilla ensin Lapissa ja muilla suuren työttömyyden alueilla.
Yhteiskunnalla on selkeä vastuu vanhusten hoidosta, eikä sitä pidä sälyttää vanhusten lasten kontolle. Omaishoivaoikeudella ei kyetä pysyvästi ratkaisemaan pulmia, mutta se mahdollistaisi vanhuksen kotona asumisen tietyn aikaa laitoshoidon sijaan.
Jo nyt monet keski-ikäiset ihmiset ovat valmiita tinkimään toimeentulostaan ja työurastaan hoitaakseen omia vanhempiaan. Lisäksi he käyttävät paljon vapaa-aikaansa vanhusten hoitoon.
(Kotikymppi 8.2. 2007)
Opiskelijat pelinappuloina
Opintorahan jämähtäminen iänikuiselle tasolleen tässäkin hallituksessa ilmentää kulissien takaisia politiikan jännitteitä. Vaikka asia olisi kuinka hyvä, se ei etene, ellei sen taakse löydy poliittista yhteisymmärrystä. Nyt laihakin sopu kaatui puolueiden väliseen nokitteluun. Kärsijöiksi joutuivat opiskelijat.
Vaatimus nostaa opintorahaa on oikeutettu. Epäkohdan oikaisemiseksi on ponnisteltu valiokunnissa ainakin sen 2,5 vuoden ajan, minkä olen itse ollut eduskunnassa – kuka julkisesti, kuka ahkerasti hiljaisuudessa. Suoranaisia vastustajia en ole tavannut. Kuka voisikaan pitää epäoikeutettuna, että vuoden 1992 tasolle juuttunut tuki pantaisiin viimeinkin vastaamaan tätä päivää.
Kannatettava asia upposi lainsäädäntötyön hyllyville pelikentille. Opintorahan välittömän korottamisen kustannukset - yli 60 miljoonaa euroa – oli enemmän kuin eduskunta teki lisäyksiä koko budjettiin yhteensä. Esitys opintorahan korottamisesta ensi marraskuun alusta oli realistisempi, mutta senkin hintalappu oli enemmän kuin sivistyspuolelle saatiin yhteensä lisärahaa eduskunnassa.
Suuria summia ei liikutella ilman poliittista yhteisymmärrystä. Tässä sitä nakersi hallituskumppanin halu lyödä kapuloita Tanja Saarelan ministeritielle.
Tunnettu tosiasia on, että Saarelan hallinnonala on pitänyt hyvin puolensa rahanjaossa. Se on kismittänyt demareita, varsinkin kun vaaliasetelmat Saarelan ja pääministeri Vanhasenkin vaalipiirissä Uudellamaalla ovat mitä ovat: Eero Heinäluoman siirryttyä Helsinkiin puolue pelkää menettävänsä siellä asemiaan. Siinä tilanteessa SDP ei siedä kulttuuriministerille ainoatakaan uutta sulkaa.
Asetelma on tuttu jo budjettiriihestä. Siellä hallituskumppani ampui alas Saarelan hyvän esityksen opintotuen jälkeen jääneiden tulorajojen korottamisesta.
Jos opintorahan nostaminen siinä mitassa, että se voisi aidosti parantaa opiskelijoiden toimeentuloa, oli budjetissa kerran liian kallista, omatoimisuutta tukeviin ratkaisuihin olisi ainakin pitänyt löytyä rahaa ja rohkeutta. Mutta SDP näyttää olevan allerginen tulorajojen korottamiselle.
Hallitus on saanut opiskelijoilta sapiskaa, mutta ei sentään kaikilta. Tässä budjetissa ateriatukeen suunnatun 2,6 miljoonan euron lisäksi saatiin hilattua toisen asteen opiskelijoiden vanhempien tulorajoja lähes kolmannes korkeammiksi. Se tuo 10 000 opiskelijaa opintotuen piiriin. 30 000 opiskelijalla opintotuki paranee.
* * *
Miksei opintorahaa, kuten ei muitakaan opintososiaalisia etuja, ole sidottu indeksiin?
Jos olisi, opiskelijoiden asema olisi tuntuvasti parempi. Korkeakoulu-opiskelijan opintorahakin olisi 314 euroa nykyisen 259 euron sijasta.
Opintotukijärjestelmää on vuosien varrella säädetty, viilattu, leikattu – toisinaan parannettukin – pieninä paloina, kerta kerran perään, aina joltain osin parsien tai täydentäen. Seurauksena on vaikeatajuinen viidakko, jossa tolkun saaminen kaikesta vaatii opiskelijalta ylempää matematiikkaa tai vähintään paljon pattereita laskukoneeseen. Omana opiskeluaikanani laki muuttui kolmesti. Asiaan vihkiytyneenkin oli vaikea pysyä perässä.
Pitäisikö koko opintotukijärjestelmä räjäyttää ja rakentaa uusiksi? Kannatetaan! Perästä kuuluu
Tonttu sisällämme
Kirjailija Tommy Hellstenin mukaan kiire ei tapahdu meille, me luomme sen. Kukapa voisi väittää vastaan? Riittämättömyyden tunne on tuttu joulunkin alla, eikä vähiten meille naisille. Haluaisimme tehdä sitä ja tehdä tätä, mutta emme voi, koska emme ehdi. Olemme päättäneet antautua kiireen vietäviksi. Luulemme, että niin vain tapahtuu, ettemme voi sille mitään.
Jospa silti yritettäisiin? Auttavan käden ojentaa tonttu. Ei niinkään se lasten kiltteyttä tarkkaileva hiippalakki, vaan hahmo kaukaa suomalaisesta mytologiasta.
Aikoja sitten tontun tehtävänä oli huolehtia kohtuudesta. Talon haltijana se katsoi, että työt tulivat tehdyksi tavallaan ja ajallaan, mutta ei koskaan hintaan mihin hyvänsä. Oli elettävä ihmisiksi, tasapainossa itsensä, muiden ja ympäristön kanssa. Menestyksen tai mammonan rohmuamista itsensä uuvuttamisen tai toisten kustannuksella tonttu ei katsonut hyvällä.
Kuinka ajankohtainen tontun alkuperäinen läksy onkaan nykymenossa? Kohtuus on unohtunut aikana, jolloin suorittamisella ei tunnu olevan mitään rajaa. Ihmisiä kilpailutetaan ja puristellaan työpaikoilla melkein kuin sitruunoita, viimeiseen pisaraan. Työpaikkoja, palveluja ja muita elinmahdollisuuksia vähennetään toiminnan tehostamisen nimissä sielläkin, jossa ne olisi varaa pitää. Voitto ei riitä, tarvitaan maksimaalinen voitto. Perinteiset ihanteet ja arvot, kuten moraali, voidaan tiukan paikan tullen uhrata jatkuvan kasvun alttarille ilman ylipääsemättömiä tunnontuskia.
Pärjäämisen ja menestymisen lasku on, että ihminen altistaa itsensä kohtuuttomuudelle. Kukaan ei tunnusta ääneen arvostavansa oman edun tavoittelua, tavarataivasta ja mammonaa, mutta silti siihen törmää kaikkialla. Jatkuvan suorittamisen paineessa tolkku on kovilla. Kun vaatimukset ovat kohtuuttomia, pärjääväkin ihminen potee usein riittämättömyyden tunnetta. Ihmisen kokoinen elämä, omien mahdollisuuksien rajoissa eläminen, ei ole järin arvostettua, vaikka juuri sen pitäisi olla.
Maailmaa emme voi muuttaa päivässä, mutta omaa ajatteluamme voimme. Olisiko nyt sopiva hetki etsiä sisältämme se tonttu, joka avittaa meitä kohtuuteen?
Joulu ei ole suoritus, se on juhla. Vaikka jouluvalmistelut kuuluvat asiaan ja luovat tunnelmaa, niihinkin voi vetää rajan: tuon teen, tätä en. Sama pätee jouluruokiin ja –lahjoihin. Ehkäpä muutama tarkkaan harkittu ja rakkaudella annettu lahja ilahduttaa lapsiakin enemmän kuin röykkiö enemmän tai vähemmän summamutikassa haalittua tilpehööriä. Joulusiivouksessakin on lupa olla itselleen armollinen. Jos muu ei auta, niin viimeistään marttojen verraton ohje: älä siivoa kaappeja, ellet aio viettää jouluasi siellä.
Itse uskon jättäväni joulukiireen viimeistään ylittäessäni tunturin.
Meillä on Inarin saaressa kämppä. Se on pieni ja vaatimaton, vailla patteriradiota kummempia mukavuuksia, mutta sen suojissa on suloista istua villasukissa ja poltella tulia kun tuuli vinkuu nurkissa ja tohauttaa Piltsinselältä kuljettamaansa lunta ikkunaan. Olemme jakaneet siellä mieheni kanssa monia kesiä, hohtavan kirkkaita keväthankia, kuulakkaita syyspäiviä ja rauhoittavaa sydäntalven hämärää, mutta emme koskaan ennen joulua. Sen aika on nyt.
Kuten kaikilla, jouluumme kuuluu perinteitä, suuhunpantavia ja pöydälle asetettavia. Jotain niistä tuomme mukanamme, mutta kaikkein tärkein odottaa saaressa valmiina. Erämaan rauha, aikaa ja avaruutta vain olla ja hiljentyä joulun mietteisiin, yksin ja kaksin.
Samalla kun kiitän kuluneesta vuodesta ja hyvästä yhteistyöstä, toivon kaikille rauhallista joulua, joka antaa enemmän kuin ottaa.
(kolumni Inarilaisessa, joulukuu 2006)
Unohtuiko lapsuus?
”Jos tahdot nähdä enkelin kuvan, niin katsele sellaista hentoa, hurskasta sydänkäpyä kuin on pieni lapsi, joka ei ole kenellekään pahaa tehnyt eikä aiokaan tehdä.” Näin on kirjoittanut uskonpuhdistaja Martti Luther.
Kauan sitten lapsia pidettiin pienikokoisina aikuisina. Lapset puettiin aikuismaisiin vaatteisiin ja heiltä odotettiin hillittyä käyttäytymistä. Lasten piti jo varhain osallistua perheen elatukseen.
Sitten keksittiin lapsuus. Lapsille tehtiin leluja ja heidän annettiin leikkiä. Vaatteetkin poikkesivat aikuisten vaatteista. Lapset saivat kirmailla leikeissään aikuisten murehtiessa jokapäiväisestä leivästä.
Nyt vauvoille tehdään pienoismalleja aikuisten merkkivaatteista ja vaarit kulkevat nuorekkaissa farkuissa. Lapset menevät päivähoitoon yhtä säännöllisesti kuin aikuiset töihin. Lapset tietävät Lähi-idän levottomuuksista siinä missä aikuisetkin.
Muuttuiko maailma vai lapset?
Edelleenkin lapselle pitää olla oikeus turvalliseen kasvuympäristöön. Turvallisuus merkitsee sitä, että lapsi voi luottaa läheisiinsä – siihen, että perustarpeet ovat kunnossa. Kodista löytyy lämpöä, ruokaa ja rakkautta.
Suomessa on reilu miljoona alle 18-vuotiasta lasta ja nuorta. He ovat kokevia, suomalaisessa arjessa eläviä. Tiedonkulun täyttämässä maailmassa he ovat aiempaa selvemmin havaitsevia olentoja, jotka tarvitsevat kasvamisessaan ja sosiaalistumisessaan aikuisten hoivaa, seuraa, opastusta ja apua. 2000-luvun lapsi elää mediaähkyssä. Lisäksi muuttuva muoti tuo lisää hämmennystä lapselle.
Se edellyttää myös herkkyyttä ja uskallusta pysähtyä lasten ja nuorten rinnalle ihmettelemään ja havainnoimaan maailmaa ja maailman menoa. Päivittäiset pysähtymisen ja oivaltamisen hetket ovat mahdollisuus yhteiseen kokemiseen ja kasvuun. Näille on annettava tilaa kotien arjessa kuin myös koko yhteiskunnassa.
Tarvitaan inhimillisiä arvoja, aikaa ja kiireettömän yhdessä olemisen arvostusta. Ensisijainen vastuu lasten hoivasta ja kasvatuksesta on vanhemmilla. Hyvään vanhemmuuteen kuuluu lasten fyysisen hoitamisen lisäksi myös läsnäolo. Lisäksi vanhemmat välittävät kulttuurin ja yhteiskunnallisen järjestelmän ja niihin liittyviä merkityksiä lapsille ja nuorille.
Lapset, vanhemmat ja isovanhemmat ovat osa sitä sukupolvien ketjua, joka sekä yllä pitää että muuttaa hteiskuntaa. Kuinka monella lapsella on nykyisin mahdollisuus isovanhempiinsa?
Isovanhemmista on tullut osa-aikaisia, koska usein he asuvat hyvinkin kaukana lapsenlapsistaan. Uskon, että tässä 2000-luvun lapsi on huonommassa asemassa kuin 1940- luvun lapsi.
Muutama viikko sitten eräässä tv-ohjelmassa kysyttiin lapsilta millainen on hyvä äiti tai isä. Lasten yksiselitteinen mielipide oli, että äiti tai isä laittaa ruokaa ja leikkii lapsen kanssa. Nämä ovat yksinkertaisia ja arkisia, mutta erittäin tärkeitä asioita.
Ehkäpä olemme unohtaneet sen, että ihmiset yleensäkin ovat tyytyväisiä pieniin ja yksinkertaisiin asioihin – niin myös lapset.
Juhani Aho on kirjoittanut: ”Lapsuus on lyhyitä ja nopeita elämyksiä, voimakkaita vaikutelmia, se ei ole kokonainen eikä yhtenäinen, mutta ei siinä myöskään ole mitään puolihämyistä eikä himmeää. Mutta heleimmilläänkin se on salaperäinen ja selittämätön." Tämä muistuttaa meitä siitä, että lapsilla on ennen kaikkea oikeus olla lapsia. Lapsia on suojeltava kokemasta aikuisten maailmaa liian aikaisin. Meidän aikuisten on pidettävä huoli siitä, että lapsi saa viettää riittävän pitkän, turvallisen ja onnellisen lapsuuden. Emme saa sälyttää lasten hartioille liian paljon liian aikaisin.
(pakina Lapin Radiossa, marraskuu 2006)
Työssä jaksamista – vai uupumista?
Työmarkkinoilla käydään jatkuvaa keskustelua työntekijöiden palkasta, irtisanomissuojasta, yhteistoimintamenettelystä ja monesta muusta tärkeästä työmarkkina-asiasta.
Vähemmälle on jäänyt työssä jaksaminen.
Juuri valmistuneen työterveyslaitoksen tutkimuksen mukaan kolmannes työntekijöistä pitää työtään henkisesti raskaana. Kiirettä työssään kokee joka toinen suomalainen
Kiireen määrä on lisääntynyt kolme vuotta sitten tehtyyn tutkimukseen nähden selvästi. Kiirettä koetaan eniten sosiaali- ja terveyspalveluissa.
Ilahduttavaakin tutkimuksessa on. Työssä käyvien suomalaisten stressin oireet ovat vähentyneet aiempaan tutkimukseen nähden. Lisääntyneestä kiireestä huolimatta 40 prosenttia kyselyyn vastanneista kertoo olevansa innostunut työstään.
Merkille pantavaa tutkimuksessa on, että työntekijöistä 41 prosenttia tuntee laiminlyövänsä perhettään työn vuoksi. Alle kouluikäisten lasten äideistä näin tuntee lähes 60 prosenttia ja isistä lähes puolet. Lisäksi väkivalta ja uhkailu ovat lisääntyneet työpaikoilla ja työmatkoilla tutkimuksen mukaan merkittävästi.
Olen saanut usein ihmisiltä palautetta, että työssä vielä jotenkin jaksaa, mutta työpäivän jälkeen on hyvin väsynyt. Monilla kotona odottavat lapset ja monet muut haasteet. Aikaa ja etenkin energiaa on jäätävä myös lapsille ja perheelle. Aivot eivät saa jäädä työpaikalle. Työssä jaksaminen ei saa olla työssä uupumista.
Nuorten lapsiperheiden lisäksi myös ikääntyvillä työntekijöillä on haasteensa työajan ulkopuolella. Tiedän monia ihmisiä, jotka matkustavat viikonloppuisin kauaksikin kotoaan hoitamaan omia vanhempiaan. Vapaa viikonloppu kuluu hoitotyössä, joka on varmasti yksi raskaimpia.
Työssä jaksamisen vaatimuksia ovat lisänneet epävakaat ja epätyypilliset työsuhteet, työelämän ja työn suuret muutokset, työntekijöiden ikääntyminen ja kansainvälistyminen. Työstressi, työuupumus ja burn out ovat monelle nuorellekin työntekijöille tuttuja asioita.
Näihin ongelmiin on kyettävä puuttumaan ajoissa. Se on työntekijän lisäksi myös työnantajan etu. Vaikka työpaikalle tullaan ensisijassa tekemään työtä, niin työpaikalla viihtyminen ja hyvät työolosuhteet takaavat sen, että myös työpanos on korkeampi.
Yksi oleellinen asia on työaikojen joustavuuden lisääminen. Sitä syntyy muun muassa työaikapankeilla. Siihen työntekijä voisi säästää osan vuosilomistaan tai muista vapaistaan sekä tekemistään ylitöistä. Tarpeen tullen voi käyttää "säästöä" omiin tai perheen tarpeisiin.
Täydennyskoulutus parantaa myös työssä jaksamista. Kun työntekijä hallitsee hyvin alansa asiat ja kykenee käyttämään alansa uusinta tietoa ja tekniikkaa, niin työ on haastavampaa ja luovempaa. Työpaikan johtamis- ja työkulttuuri on perusedellytys työssä viihtymiselle ja jaksamiselle. Jos työpaikalle on aamupimeällä mukava tulla, niin silloin ollaan jo hyvällä tiellä.
Tärkeintä on, että työntekijä pystyy arvioimaan oman jaksamisen tilanteen. Ylikuormitus ja uupuminen on havaittava ajoissa. Työssä saa uupua, mutta uupumisen on oltava tervettä, eikä sitä saa olla joka päivä.
(kolumni Kotikympissä, marraskuu 2006)
Hyvä koulu on laaja asia
Suomen peruskoulun menestystarinasta on viime vuosina puhuttu ja kirjoitettu paljon. Vähemmälle on jäänyt koulun tarkastelu opettajien, muun henkilökunnan ja oppilaiden työympäristönä. Erinomaisen lähtökohdan tällaiselle pohtimiselle antaa Työterveyslaitoksen äskettäin julkistama opas Hyvä koulu.
Vaikka oppaasta ei löydykään mitään uusia mullistavia ajatuksia, niin se on hyvä perusteos koulujen rehtoreille, opettajille ja muulle henkilökunnalle sekä kouluasioista päättäville ihmisille. Se muistuttaa lukijalleen, että hyvä koulu on monen asian summa.
Pohjustukseksi professori Kari Uusikylä varoittaa nyky-yhteiskunnan hengestä, jossa korostuvat tulosvastuu, ylityöt ja kaikkien kilpailu kaikkia vastaan. Tämä näkyy myös koulumaailmassa.
Tärkeintä on, että kaikki tuntevat koulussa olonsa turvalliseksi. Jokaisella koululla on oma kulttuurinsa ja omat arvot, jotka heijastuvat kaikkeen toimintaan. Yhteisten arvojen ja tapojen hyväksyminen on tärkeää. Kun niitä muutetaan, niin kaikkien on sitouduttava niihin yhteisesti.
Uusikylä asettaa tavoitteeksi lasten emotionaalisen turvallisuuden nostamisen Suomen todelliseksi kansalliseksi kärkihankkeeksi. Olen täysin samaa mieltä. Tämän tavoitteen turvaamiseksi eivät riitä puheet, tarvitaan ennen kaikkea rahaa ja rohkeutta tukea koulutukseen liittyviä hankkeita.
Työterveyslaitoksen oppaassa käsitellään laajasti opettajan jokapäiväiseen työhön liittyviä asioita työasennoista kalusteisiin ja ergonomiaan. Näihin kiinnitetään vieläkin valitettavan vähän huomiota. Useimmat opettajat työskentelevät kymmeniä vuosia työpisteissä ja työtiloissa, jotka vaarantavat heidän terveyttään. Monesti pienelläkin rahalla on saatavissa merkittäviä korjauksia aikaan, ellei kyse ole esimerkiksi homeongelmista.
Oma kirjoituksenaihe on opettajan työn hyvinvointiin, työssä jaksamiseen, työterveyteen ja kuntoutukseen liittyvät kysymykset. Useimmat opettajat ovat sellaisia työssä puurtajia, jotka eivät pienestä valita. Silti ongelmiin on syytä puuttua ajoissa.
Opettajien ja oppilaiden työolosuhteiden lisäksi on tarkasteltava myös muun henkilökunnan työssä jaksamista ja työolosuhteita. Usein koulussa purnataan esimerkiksi siitä, että siivousta ei hoideta riittävän usein. Tämä ei kuitenkaan ole siivoojien syy. Mitoitukset siivoustyöhön on tehty usein niin tiukoiksi, etteivät työskentelytilat aina ole raikkaita, puhtaita ja viihtyisiä.
Kemijärven rata verottomaksi
Keskustan puoluesihteeri Jarmo Korhosen esitys rataveron poistamista Kemijärven ja Rovaniemen väliseltä rataosuudelta on kannatettava ja se tulee tutkia tarkasti, kunhan Lapin liikennepoliittisia haasteita pohtiva työryhmä saadaan perustettua. Samalla kannattaa selvittää veron poisto tai alentaminen Kolarin matkailuliikenteen osalta.
Rovaniemen ja Kemijärven rataosuudelta on viime vuonna peritty veroa 61 685 euroa. Tähän summaan on laskettu sekä henkilö- että tavaraliikenne. Liikenneministeriön neuvottelevan virkamiehen Tuomo Suvannon mukaan veron poistaminen on mahdollista, kun halutaan edistää vähän liikennöidyn rataosuuden käyttöä. VR maksaa kyseisen veron ratahallintokeskukselle. Lisäksi Kemijärven ja Rovaniemen välisestä rataosuudesta maksetaan perusmaksua 107 700 euroa, mistä ei kuitenkaan voitane luopua.
Mikäli ratavero poistettaisiin tai alennettaisiin, niin se mahdollistaisi sen, että Kemijärven kaupungin ei tarvitsisi tukea junaliikennettä. Kemijärvihän on lupautunut maksamaan mahdolliset tappiot 36 000 euroon saakka vuodessa. Kaupungin maksuosuus tuntuu täysin kohtuuttomalta, koska muuallakaan kunnat ja kaupungit eivät ole lähteneet VR:n maksumiehiksi. Varmasti kannattamattomia rataosuuksia löytyy muualtakin, mikäli ne pätkitään osiin, kuten Kemijärvi-Rovaniemi välinen rataosuus.
VR:n ihmeellinen tiedotus- ja neuvottelukulttuuri tulee esiin tässäkin asiassa. Juna-asiassa ahkeroinut Kemijärven kaupunginjohtaja Timo E. Korva sai tietää mahdollisuudesta poistaa ratavero maakuntalehden palstoilta. Miksi VR ei tuonut tätä mahdollisuutta neuvotteluissa esille, vaikka se heillä varmasti oli tiedossa?
On hyvä, että Kemijärven junakapina saa uusia mahdollisuuksia ja ideoita. Tärkeintä kuitenkin on, että lähes vuoden kestänyt pallottelu - pahimmillaan jopa farssin piirteitä saanut episodi - saadaan äkkiä järjestykseen Itä-Lapin asukkaita tyydyttävällä tavalla. Rahat on myönnetty ja työryhmän perustamisesta on lupaus. Nyt liikenneministeri Susanna Huovisen on pantava toimeksi. Ihmettelen, miksi hän ei vieraile Kemijärvellä tutustumassa asiaan paikan päällä? Kun asioita ja ihmisiä katsotaan nokikkain, niin pysyvä ratkaisu varmasti löytyy. Nykyinen malli ei tyydytä junakapinallisia, vaan makuuvaunuliikenteelle on saatava jatko.
Ihmettelen myös edustajakollegani Jari Vilenin tyyliä. Hän tyrmää puheet rataverosta keskustan vaalipuheiksi. Tämä ei ole mielestäni hyvää politiikkaa, koska kaikki uudet ajatukset kannattaa tutkia. Samanlaiseen hakuammuntaan Vilen syyllistyi, kun hän kesällä totesi EU:n Lahden huippukokouksen olevan vain vaalitemppu. Kuitenkin kokous nousi erittäin merkitykselliseksi EU-maiden yhtenäisyyden vuoksi. Lisäksi pääministeri Matti Vanhanen selosti Venäjän presidentille Vladimir Putinille EU:n huolet demokratiasta, Anna Politkovskajan murhasta sekä Georgian ja Tshetsehnian tilanteesta. Vanhasen puheet osoittavat sen, että Suomen ja Venäjän välinen keskustelu on nykyään uudella tasolla, jossa ongelmat voidaan ottaa kaunistelematta esille.
Toivon, että tulevissa vaalikeskusteluissa ei tyydytä ampumaan alas muiden ajatuksia, vaan pyritään rakentavaan keskusteluun.
(kolumni Koillis-Lapissa lokakuussa 2006)
Viinan kiroihin on keinoja
Vuonna 2004 Suomen alkoholioloissa tapahtui kolme merkittävää muutosta. Matkustajien toisista EU-maista verollisina ostamien ja Suomeen verotta tuomien alkoholijuomien määrää rajoittavat kiintiöt poistuivat. Maaliskuun alussa 2004 alkoholijuomien valmisteverot alenivat. Viro tuli Euroopan Unionin jäseniksi toukokuun alussa.
Suomessa alkoholin veronalennuksen eduskunnassa hyväksyi 127 kansanedustajaa, ja vain 44 oli vastaan. Tämän jälkeen kauppojen keskioluen hinnat ovat alentuneet enemmän kuin veronalennus olisi antanut myöten. Kaljasta on tullut kaupoille tarjoustuote ja merkkien välinen kilpailu on koventunut.
Jo viime keväänä Vanhasen hallitus päätti toimenpidepaketista, joka sisältää eri hallinnonalojen monipuolisia toimenpiteitä alkoholihaittojen vähentämiseksi. Eduskunnassa on paraikaa käsittelyssä laaja lakipaketti alkoholilain muuttamisesta.
Valitettavaa on ollut, että oppositio ei ole pitänyt näitä toimenpiteitä minään. Heidän näkemyksensä mukaan vain verotuksella voidaan vaikuttaa alkoholihaittoihin.
On totta, että viinan hinta ja siitä kerättävä vero vaikuttavat käyttöön. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin muistettava keinovalikoiman olevan laajempi. Alkoholin saatavuuden säännöstelyllä, anniskelusäännöillä, mainonnan sääntelyllä ja haittatiedotuksella on myös paikkansa - eikä aina niin vähäinen.
Ministeri Hyssälän johdolla on esitetty muun muassa paljousalennusten poistamista, kielletään alkoholijuomien mainonta televisiossa ennen kello 21 ja elokuvateattereissa 18 vuotta nuoremmille esitettävien ohjelmien yhteydessä. Alkoholin myynti voisi alkaa kioskeissa ja kaupoissa vasta kello 9 nykyisen kello 7 asemasta.
Suomalaisten suhde alkoholiin on välillä varsin kummallinen. Pääministeri Vanhasesta tehdyissä henkilöhaastatteluissa muistetaan aina mainita, että pääministeri ei käytä alkoholia. Usein se myös esitetään siinä valossa, että absolutismi olisi jokin heikkous. Toisaalta sosiologit ovat jo 50-luvulta todenneet, että normit sallivat normaalia runsaamman juomisen, mutta kieltävät muita vähemmän alkoholin käytön.
Meillä on hyvä lainsäädäntö siihen minkä ikäisenä kaljaa, viinejä ja viinaa voidaan ostaa. Kuitenkin joka viikonloppu voi nähdä jopa kymmenvuotiaita lapsia umpihumalassa. Kysymys kuuluukin: mistä nämä lapset ovat juomat saaneet. Siinä meidän asennekasvatuksemme on mennyt pahasti vikaan. Kolmessa vuosikymmenessä suomalaisten viinan kulutus on kaksinkertaistunut.
Suomalaiset ovat siis aina juoneet, niin korkeamman verotuksen aikana kuin näin alhaisemmankin veron aikana. Kaksi piirrettä on kuitenkin säilynyt: Suomessa alkoholijuomia käytetään ruoan kanssa harvoin ja humalajuominen on edelleen yleistä. Tehtävää siis riittää - meille kaikille.
(kolumni lokakuussa 2006)
Omatoimisuus on tukemisen arvoista
Hallituksen budjettiesitys oli syystäkin pettymys opiskelijoille. Hyvästä yrityksestä huolimatta opintotuen tulorajat jäivät budjettiriihessä edelleen vuoden 1998 tasolle.
Jokaiselle pitäisi olla selvää, että rajat laahaavat pahasti jäljessä yleisestä ansiokehityksestä. Silti vain toinen päähallituspuolue oli valmis poistamaan tämän epäkohdan.
Opiskelijalle tuellisen kuukauden tuloraja on edelleen 505 euroa ja tuettoman 1515. On kestämätöntä, että jälkeen jääneiden rajojen vuoksi opiskelija joutuu kieltäytymään tarjotusta työstä, vaikka hänellä olisi siihen halua, kykyä ja aikaakin opintojen kärsimättä. "En mene töihin, koska se ei kannata." Tätäkö halutaan pönkittää? Aktiivisuuden rankaisemisesta olisi jo korkea aika päästä omatoimisuuteen kannustamiseen, mitä tulorajojen nosto viidenneksellä ehdottomasti olisi.
Kulttuuriministeri Tanja Saarelan hyvää esitystä torjuttiin muun muassa sillä, että se ei auttaisi opiskelijoita, jotka eivät käy töissä. Siispä tasapäistetään! Entäpä ne opiskelijat, joiden vanhemmat eivät lähetä rahaa lapsensa tyhjyyttään huutavalle tilille? Jos heillä on tarve ja halu työskennellä opintojen ohessa, miksi he joutuvat maksamaan siitä?
Jos opintorahan korottaminen siinä mitassa, että se voisi aidosti parantaa opiskelijoiden toimeentuloa, on valtiolle kerran liian kallista, omatoimisuutta tukeviin ratkaisuihin pitäisi löytyä rahaa ja rohkeutta.
Turhan vähälle painoarvolle jäi budjettiriihessä sekin, että parhaimmillaan työskentely tukisi opiskelua – siis muutenkin kuin taloudellisesti: toisi teorian rinnalle käytäntöä, kartuttaisi kokemusta ja avaisi yhteyksiä myöhemmänkin varalle. Putkiopiskelun ei tarvitse olla ensisijainen tavoite, usein ei saakaan olla.
Kyselyjen perusteella suurin osa opiskelijoista elää opintorahalla, asumislisällä ja satunnaisilla tuloilla, joita saadaan työstä, vanhemmilta tai muilta sukulaisilta.
Henkilökohtaisesti pidän harmillisena, että opiskelijat eivät miellä läheskään aina opintolainaa mahdollisuudeksi täydentää toimeentuloaan.
Niin kipeältä kuin lainan ottaminen voikin tuntua, se on sijoitus omaan tulevaisuuteen. Hyöty kantaa usein loppuelämän, eikä satsauksen arvo ole ainakaan laskussa. Eläköitymisen kiihtyessä työllisyysnäkymät avautuvat entistä lupaavimpina.
Valtion takauksen ansiosta opintolaina ei kaadu raskaana niskaan, vaikka työpaikkaa ei heti löytyisikään. Joustavuuden ohella opintolaina on myös edullinen ja lyö kevyesti laudalta helposti saatavat mutta karmeakorkoiset pikavipit. Alle kolmekymppisten kulutusluotot ovat lisääntyneet vuosi vuodelta. Jos sitä on vauhdittanut halu välttää opintolainaa viimeiseen asti, suuntauksesta on syytä olla huolissaan.
(Opettaja-lehti, syyskuu 2006)